Hoitorinkiä ja sirkushuveja
Sapuskointi.
Aamupala 6 munan munakas + 120 ml nesteitä
Lounas 6 munan munakas + 120 ml nesteitä
Kahviaika mustikkapiirakka + neste 120 ml
Päivällinen en uskaltanut
Iltapala en uskaltanut
Kiputilanne
Levossa 0
Liikkeessä 0
Tänään oli taas juuri niitä päiviä, joita aiemmassa blogissa sivusin: hetkiä, jolloin oma järki sanoo älä ota hoitoa vastaan, mutta elämä tuumaa, että otapa kuitenkin tästä tulee hauskaa. Ja kuten arvata saattoi, hauskuus oli lähinnä sellaista mustan huumorin sävyttämää.
Oma hoitotiimi? Poissa tai sairaslomalla. Vakihoitajat? Ei vuorossa. Tilalle tupsahti kaksi uutta hoitajaa, joilla oli varmasti parhaat aikeet, mutta joiden yhteispeli muistutti vähintäänkin improvisaatioteatteria, ilman käsikirjoitusta. Tai ehkä enemmänkin sellaista esitystä, jossa yleisö ei tiedä pitäisikö nauraa vai juosta pakoon.
Syöminen alkoi vielä suhteellisen rauhallisesti. Sitten tuli juottovaihe, ja yritin hienovaraisesti viestittää, että juottoletkun asennossa olisi ehkä pientä… säätövaraa. Pieni ongelma vain: en pysty istuessa puhumaan. Eli viestinanto oli suunnilleen tasolla eleet, muka eleet, katse, joka huutaa auttakaa nyt hyvät ihmiset. Tätä arvuuttelua jatkettiin rento 5–10 minuuttia, keuhkot jo ihan valmiina protestoimaan, kunnes vihdoin joku sai ahaa-elämyksen ja laski selkänojaa. Hurraa. Jatkettiin syömistä sellaisella pelonsekaisen kunnioituksen fiiliksellä, kuin olisi juuri selvinnyt vuoristoradan ensimmäisestä jyrkästä pudotuksesta.
Mutta ei siinä vielä kaikki ei todellakaan. Syömisen jälkeen, täysin ilman varoitusta, toinen hoitaja päätti ryhtyä maskiasiantuntijaksi. Ei mitään voinko korjata? kysymystä, vaan suoraan maskin kiskomista alas, ylös, sivulle ja lopulta sellaista lähitaistelua, että ilmansyöttöletkukin sanoi itsensä irti koko hommasta. Tilanne oli… noh, pelottava on lievästi sanottu. Kun maski vihdoin oli jotenkin takaisin päässä ja maailma taas ilmastoituna, hän aikoi vielä jatkaa maskin korjailua. Siinä kohtaa keräsin kaikki maailmankaikkeuden viimeiset voimani ja kuiskasin: “IRTI.” Ja siihen se onneksi loppui.
En usko hetkeäkään, että hän teki mitään pahalla tahdolla enemmänkin se oli sellainen tahtomaton nyt opiskellaan maskin anatomiaa käytännössä hetki. Mutta lopputulos on sama: minä en uskalla tänään syödä enää mitään. Liian monta liikkuvaa osaa, liian monta mahdollisuutta mennä mönkään ja aivan liikaa improvisaatiota yhdelle päivälle.
On turvallisempaa jatkaa syömistä vasta huomenna, kun yksikkö ei enää muistuta sirkusta. Koska maskissa ei siis alun perin ollut mitään vikaa mutta vaikea on laatia ennakko-ohjeita, kun ei voi ennustaa, mitä toisen pään sisällä liikkuu… tai mitä ei liiku .
Monsteri
Hakusanat: sairaalakokemus, hoitovirhe, potilasturvallisuus, syömisvaikeudet, hoitotiimin puute, kommunikaatiohaasteet, maskitilanne, väärinymmärrys, pelko, musta huumori
.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti